marraskuu

en oo koskaan tavannut

ketään niin kuin nyt oon

14/15

Keittiöstä palaa valo.

On jo myöhä, sanot. Niin. Voisin tulla sinne, sanot.

Minä puolestani, minä olen onnellinen. Löysinhän sinut lopulta.

Viime aikoina olen bussissa Hirvensaloon miettinyt saman linjan bussia, johon kesällä juoksimme päästäksemme Kakskertaan juhliin. Olin edelleen absinttipäissäni. Bussikuski oli uusi ja ajoi linjaa väärää reittiä. Päänikin oli menossa jo väärään suuntaan mutta toisaalta, onko reiteillä väliä, jos päämääräänsä löytää lopulta. Kakskerrassa oli hyttysiä. Joimme valkoviinini loppuun puolessa tunnissa.  Tanssin Dynamossa yksin, koska hukkasin valoihin kaikki loput. Lähetin viestin että täällä on vielä absinttia.

Voisin tulla sinne.

valoa!

Ja viikonloppuna parvekkeella aurinko tulee hetken oikeasta kulmasta niin että voisi olla huhtikuu.

Ja seuraavana aamuna kysyt että kuuluiko ulkoa juuri lintujen ääni.

Ja ajattelen että tulisipa kevät.

Ihan kuin intiaanikesän värit ei päästäisi ikinä meistä irti, ja tämä omituinen ajanjakso tällä kadulla saisi jatkua ikuisuuteen, kaikki ne aamut kun herään rekkojen ääniin ja ne yöt jolloin meillä on ikuisesti aikaa eikä ollenkaan sääntöjä.

Taivutan päätä taivaalle kiipeävää valoa kohti niin kuin olisin kasvi.

sellaista on, kun elämä on vielä mustavalkoista

Näen unta Kjell Westöstä, mutta vain kuumailmapallot ovat Turun yllä.

Istahdan vuoteen laidalle, silitän hetken hänen hiuksiaan ja tunnen itseni yhtä aikaa mielettömän vahvaksi ja levolliseksi ja samalla kumman avuttomaksi.

Enkä seuraavan yön unia enää muista.

kafkan linna

Kunpa olisimme lähteneet täältä jo sinä yönä, voisimme olla jossakin turvassa, aina yhdessä, sinun kätesi olisi niin lähellä että voisin aina tarttua siihen, kuinka minä tarvitsen sinun läheisyyttäsi, kuinka hylätyksi tunnen itseni kun olet poissa, olen tarvinnut sinua siitä lähtien kun tutustuimme.

Vien Kauppatorin toiselle laidalle yllätyksen ja katselen ilmettä, josta löydän vastauksen. 

Näinä aamuina kun kylmä tulee käymään yhä aiemmin ja tunnen koko ajan tarvetta kietoutua villapaitoihin.

Kävellään linnalle asti ja puhutaan siitä, ettei syksy tule samalla tavoin kuin on ennen tullut.

tule mun tykö

Kaunis ilta-aurinko pyyhkii vastapäisen talon ikkunoista pois harmaan ja viime yön jäljet.

Olen nukahtanut sänkyyni, sinne jatkuvien sanojen sekaan. 

Monettako viikonloppua nukut vieressäni, ajattelen kun saan silmäni auki.

Monettako kertaa tartut ihooni unissasi, ajattelen.

the sugary smell

tunnen syksyn saapuvan

Olen oikeassa asunnossa väärän naisen lierihattu päässäni.

Herään jälleen siihen, kun unohdan vetää ilmaa keuhkoihin hengitysten välissä. 

Näen unta New Yorkista, oikeassa asunnossa, siinä unessa etsiväni silmiesi väristä hattua. 

Valheet ja todet, unet ja todellisuus, kaikki yhtä siinä hetkessä kun havahdun enkä hengitä. Painan kämmeneni selkääsi ja opettelen hengittämään tahdissasi.

neljä vuotta sitten, neljä vuotta kaiken jälkeen

Lupiineja, telepatiaa.

Ja ne kaikki tiettyjen katujen talot.

aamu

Hullun elokuun jälkeen me yhä olemme hengissä.

Pesen monta konetta pyykkiä, teen velvollisuuksia järjettömyyksien jälkeen. 

Nämä viimeiset yöt olen uinut ja palellut märkänä matkalla takaisin kotiin, juossut pitkin puolivalmista siltaa, hukannut tunteja Ylioppilasteatterin pihalla kuiskaillen. 

Herännyt yhtä aikaa ukkoseen.

syksy

Ollaan taas uima-altaalla yöllä, hautaan varpaani ruohikkoon ja jään tunniksi puhumaan. Herään aamulla kuumeessa, univelkaisena ja krapulassa, mutta ei elämä ole sellaista, että tahtoisi pysähtyä varomaan. Tanssin varpaillani kylpyhuoneeseen, otan särkylääkkeen, keitän teen, nukun muutaman kappaleen ajan, ja herätessäni olen valmis tekemään kaiken jälleen uudelleen. 

Varastamme irrallisia asioita seikkailuiltamme, mutta niin me vältymme varastamasta sydämiä.

ja minä olen hengissä

ukkosen alla

Kaupunki pimenee, kaupunkiin tulee valo. Samalla syklillä, uudelleen ja uudelleen. Haistan syksyn ja puen kengät, joita käytin täällä ensimmäisenä syksynäni. Nyt kadunkulmilla on merkitys. Onko sattumaa, että samaan kulmaan, johon minut on tiiliseinään painettu suudeltavaksi kerran, nyt painetaan kiinni uudelleen? Jos esineet muistaisivat, ne voisivat kertoa paljon. 

Välillä unet ja assosiaatiot vievät meitä.

Tänään menen joelle ja poltan kaiken.

Ihmiset ovat saaria, joiden satamaan hetkeksi laskemme veneemme.

Here's a finger made from me for you to hold.

sometimes everything seems so

etsin yöllä neliapiloita

If you give up all the resistance and go ahead and forgive, resolve your issues, open your heart, stay in your compassion, sleep when you are supposed to sleep, eat when you are supposed to eat, exercise when you are supposed to exercise, show up on time for your jobs, keep your agreements, and live in your truth, you will have a healthy life.

Tunnit yöllä on ikuisia eikä aika koskaan lopu. 

heinäkuun viimeinen viikonloppu

Tämä kaupunki yllättää aina uudelleen 

Aamulla pelästyn miten täynnä kadut on

Yöllä ne on ihan omia

Tupakoidaan huoneissa ja rappukäytävissä 

Onneksi meidän viereisessä asunnossa asuu kuuro tyttö

Näkymätön käsi painaa kaulaa

nuoruuden kesä

Laivoja ei ole tehty satamaan, mutta yksi seisoo siellä koko yön, ja me tanssitaan. Tuntuu kutituksilta pimeässä yössä. Humalan mustat aukot, kirkkaat valot. 

haamuna heinäkuussa

Eilen mietin, millä periaatteella muistot alkavat kadota. Osaan havahtuu kun meinaa jo unohtaa. Toisia kertoo ja tajuaa sitten hukanneensa tarinan kaaren. Kenestä oikein on kyse, kenen hahmo, missä yössä. Ja aika vie meiltä taas asiat.

Ja enää paikat ei tunnu miltään, ja osoitteet katoaa mielestä, ja lopulta unohtuu valokatkaisijoiden paikat, vaikka niitä olisi pitänyt painaa auki ja kiinni satoina satoina aamuina. 

Tämä kuukausi tuntuu joltain, jonka olen jo elänyt, mutta unohtanut. Aaveelta, jonka ääriviivoista en saa kii.

paljaana

välitilassa

Assosiaatioita, unia.

Ilmassa jotakin kauhean tuttua.

Mä menen seiniä pitkin niin kuin kissat, marhaan.

Levottomuus menee pitkin raajoja, jalkateristä käsivarsiin, sormenpäihin. 

Tulen perille, mutta silloinkin tahtoisin olla vielä matkalla.

perjantai

Istuin hereillä koko yön ja näin unia pätkittäin vasta junassa, kahden aseman välissä. Aurinko nousi huomaamatta, yhtä huomaamatta kuin ohi oli mennyt yön pimein hetki. Tanssilattialla hikoilin tuntemattomien mutta tulevien ystävien välissä. Välillä elän tällaisia öitä varten. 

Seuraava päivä on sumua, mutta sen arvoista.

onnellisuus

Erään blogin kommenttiboksista:

Toisen onni tai kodin kauneus ei ole minulta pois. Kateus, joka ei ole katkeraa vaan ihailevaa, on kohteliaisuus.

Tiedän, mikä minut tekee onnelliseksi, ja siksi juoksin kesäillassa ja ostin hävyttömän kalliin mintunvihreän muistikirjan. Jalkani ovat pehmeät ja muistikirjani sivut ovat pehmeät ja hyvä olo saa tulla ja mennä, sille on aina avoimet ovet.

Välillä huomaan sanovani tunnen sellaisia ihmisiä ja tarkoittavani, että olen itse sellainen. Kaksi eri asiaa, tunnetta, tapahtumaa ja ihmistä leikkaa silloin toisensa. Istuin bussissa ja tunsin hassua yhteenkuuluvuutta oikeastaan ymmärtämättä mihin. Useammin kuin koskaan on tänä kesänä tullut hetkiä, jolloin oman olemassaolonsa ymmärtää jokaista rajapintaansa pitkin.

Sitten tulin kotiin, kuuntelin hälytysajoneuvojen huutavan kadulla, tein ruokaa, ajattelin ostaa kukkia mutta unohdin, vaihdoin lakanat. Nukuin ja heräsin.

Huomenna menen töihin. En ole hetkeen tehnyt työtä, jota en osaisi. Nyt olen kauhuissani ja epävarma, vaikka tiedän kaiken uuden aina jossain vaiheessa muuttuvan tutuksi.

cosmopolis

"Sen kuinka tärkeää on muotopuolisuus, se mikä poikkeaa hiukan. Sinä etsit symmetriaa, kaunista harmoniaa, samankaltaisia osia, yhtäläisiä puolia. Minä tiedän sen. Minä tunnen sinut. Mutta sinun olisi pitänyt jäljittää jenin poikkeamia ja omituisuuksia. Pientä omituisuutta. Epämuotoisuutta."

oranssit päivät

Kesäillat on tarpeeksi viileitä juoksemiseen. Jalat tuntuvat painottomilta. Kesä vyöryy korviin ääninä ja iholle tunteina ja paketoi tuoksuunsa.

Kuuntelen ihmisten puheita, puhun vähemmän. Välillä muutun näkymättömäksi omaan puhumattomuuteeni.

Heinäkuu on alkanut. Intiaanikesän päivät.

Eric katsoi häntä tarkasti ja odotti ihailevansa kaarevia sieraimia ja nenänvarren upeaa hienoista kyömyä. Sen sijaan hän huomasi ajattelevansa, ettei Elise ehkä ollut laisinkaan kaunis. Ehkä hänessä ei ollut mitään. Se oli tiedostamisen vihlaisu. Ehkä Elise oli keskinkertainen, surkean tavanomainen. Hän oli näyttänyt paremmalta kirjakaupassa, kun Eric oli luullut häntä joksikuksi toiseksi. Eric alkoi käsittää, että he olivat keksineet hänen kauneutensa yhdessä, kyhänneet kokoon sepitteeen joka tuotti iloa kummallekin ja palveli molempien taktiikkaa. 

Don DeLillo - Cosmopolis

Hiljainen keskikesän juhla, jolloin kaupungissa voi olla yhtä hiljaa kuin maalla. Molemmat pysähtyneet yöt tuntuivat samanlaisilta, vaikka humala ei sotkenut niistä kumpaakaan. Levännyt olo on tullut viikonlopun mukana tähänkin päivään. Kun tihkusade kasteli valkoisen silkkipaidan läpinäkyväksi, nauroin itselleni enkä hävennyt ollenkaan.

Raukea olo, niin kuin olisin kissa joka venyttelee matolla ja sulkee silmät.

Ylianalysoimalla kaiken saamme yleensä vain asiat pilalle.
Elämä on kaaos, jota yritämme ymmärtää helpottaaksemme omaa oloamme. Yrittäminen ei tee siihen yhtään enempää järkeä.

Pidän siitä, että humalassa kotiin kontatessa löytää eteisestä ihmisiä, jotka pitää huolta.
Pitäisin silti siitäkin, että joskus saisin olla yksin ja rauhassa ilman, että suljen ovella itseni omaan tilaan, jätän kaiken muun ulkopuolelle.
Tuttujen asioiden keskellä kaikki on vierasta eikä missään vielä mitään rytmiä, yöt erilaisia ja aamulla herätessä et tiedä mihin lähteä. Kaipaan rutiineja. En taidakaan pitää yllätyksistä.

Ja kun aurinko on sammunut niin kaikki nämä päivät ovat pitkiä ja harmaita ja joskus toivomme helteen vielä palaavan.

Hylkään velvollisuudet ja lähden pariksi päiväksi pois. Nukun paljon ja puhun ihmiselle, joka joskus tiesi elämästäni kaiken, mutta joka nyt neuvoo vääristä lähtökohdista. Melkein itken lähtiessäni siitä tapaamisesta, ja osuvasti tottakai sataa. Olen joka ilta parin oluen humalassa. Ja niin väsynyt, niin väsynyt. Niin kyllästynyt siihen, että kaikki on suorittamista ja jatkuvaa projektia. Ulkonäkö, parisuhde, oma onnellisuus. Kaikki on analysointia. Rakastan teorioita, mutta enemmän rakastan elää. Enemmän haluan tehdä tässä kaaoksessa ja nauttia, kuin pysähtyä yrittääkseni ymmärtää sitä. Olen eniten havahtunut ja seesteinen silloin kun kukaan ei vaadi minulta sitä.

Bussin ikkunaan tippuu sade. Mietin osaanko kävellä omaan kotiini päästessäni vihdoin perille.

Tahtoisin soittolistan mitäänsanomattomia, mutta hyväntahtoisia kappaleita niille päiville, kun ajatukset ovat kaukana, eikä niiden tahtoisi palaavan vielä kotiin.
Tiskaan puolipukeissa, keitän uusia perunoita myöhäiseksi iltapalaksi.
Haaveilen mehulingosta.

Ja siitä, että kaikki vielä kääntyy hyväksi.

Kevät on etsimisen aikaa ja kesä löytämisen.
Pitkän talven tullessa voi mennä sen alle jälleen hukkaan.
On kulunut pian vuosi, aion astua irti vanhoista peloistani.

Työmiehet ikkunani alta ei ole menneet mihinkään. Kuumeen läpi avonaisesta ikkunasta kuulin tuulen ja koneiden äänet. Unohdin unet, mekaaniset unet, täynnä teräksen tuntua ja tuoksua. Potkin lakanani irti ja patjani paikoiltaan. Kun aamulla heräsin taas, kuume oli poissa.

enemmän kuin koskaan elossa

Huomenna me liikutaan kaduilla, joiden nimiä ei osata lausua. Nukutaan niin täydellisen puhtaissa lakanoissa kuin vain hotellilla voi. Ja kukaan muu ei osaa kieltä jota puhutaan.

Vielä eilen terassilla, täällä, kesässä, yhden viinilasin jälkeisiä ajatuksia. Katsomassa elokuvaa, jossa soi When love breaks down. Joinain päivinä tunnistan itseni jokaisessa hahmossa.

Pakatessani jätin kotiin kesken jääneet kirjat.
Nukun lentokoneessa, luen hajanaisesti kuumassa.
Ja tanssin ja kaadan cavaa päälleni ja huuleni maistuu sangrialta kun niitä suutelee.

Olo on kuin etelässä.
Yöksi ikkuna pitää jättää auki ja antaa lintujen ensimmäisten äänien herättää.
Aurinkolasien läpi iho näyttää ruskettuneelta.
Vihreät puut saa uskomaan, että kaikki menee ihan hyvin.

Välillä täytyy tehdä spontaaneita asioita, jotta jaksaisi taas rutiineja.

En olisi jaksanut lounastaa, mutta päädyin lounaalta yllättäen taidenäyttelyyn ja tunsin olevani rauhassa teoksien keskellä, vaikka ne eivät sanoneet mitään.

Ostin lipaston, jolle tässä kodissani ei olisi tilaa, mutta joka uudessa asunnossa saa paikkansa. Voin laittaa sen päälle kukkia ja sisään kaikki tavarat, jotka tahdon pitää tallessa, mutta piilossa. On asioita, joiden paikka on säilyä niin.

Tänään tahdoin vain nukkua päiväunet, mutta sen sijaan söin irtojäätelöä kävelykadulla ja join olutta jokilaivalla, ja kappas, siinä auringossa, olinkin elossa. Kävelin puolihumalassa kotiin.

Löysin vanhoja t-paitoja siivotessani vaatekaappia kirppispöytää varten.
Neljä vuotta sitten ensimmäistä kertaa niiden paitojen sisässä hiukseni olivat samanlaiset kuin nyt ja painoin ihan yhtä vähän. Silti jokainen asia sen jälkeen on muuttunut.
Silloin luulin tietäväni kaikesta kaiken.
Maailma oli täynnä merkityksiä.

Samat asiat palasivat mieleen kun yllättäen tapasin ihmisen ajalta silloin.
Tajusin, miten monista  asioista joudumme ennen pitkää luopumaan: lempivaatteista ja lempi-ihmisistä.

Silti nauratti, kun tajusin, että kirppispöytäni numero on sama kuin se vakiopaikkani junassa, kun matkustin kahden kaupungin väliä tapaamaan samaa ihmistä silloin, kun me olimme vielä me. Aiemmin olisin ehkä etsinyt tästä merkityksen. Nyt sille kirppispaikalle viikkaan entiset vanhat lempipaitani.

On kuulemma kylmin maaliskuu puoleen vuosisataan. Kiviseinät hohkaa pakkasta. Tapailen tanssiaskelia lautalattialla, jotta pysyisin lämpimänä.

Ostin karttapallon.
Minä, joka en osaa edes lentokentältä ulos.

Huolimatta kaikista karttapallon maista en edelleenkään osaa nähdä unta oikeista kaupungeista. En ikinä palaa Vaasaan tai Tampereelle, en koskaan enää pääse kesieni asuntoihin. Sen sijaan paikat on aina samoja kuin ne, joista näin unta jo lapsena. Tutuillakin ihmisillä on tuntemattomien kasvot.

Unieni taloissa on aina paljon huoneita ja niihin eksyy

In an interview done decades after their 1967 divorce, in the midst of talking about their collaborations in the 1960’s that helped define the New Wave movement, the interviewer suddenly asked them, “can one be happy again after having such an intense relationship?”

In a rough translation, Anna Karina responds “Yes, one can be happy, but in a different way.”

Godard essentially responds “No, I believe one can be much happier.”

Anna Karina begins to tear up and excuses herself from the interview.

Kerran istuin vanhassa asunnossani neljännessä tai viidennessä kerroksessa (yleensä en ikinä unohda kerrosten numeroita, mutta nyt olen unohtanut) ikkunassa jalat ulkona. Se on edelleen kaikkien muistojeni kuumin kesä.

Silloin tanssin Senaatintorilla ja rusketuin.
Itkin selälläni sängyllä niin että kyyneleet valui korviin.
Söin rucolaa kaiken kanssa.

Niin siinä kävi, myös surulliset asiat unohtuivat, myös tuskat ja epätoivo häipyivät, ilojen tavoin ne menivät ohi, haalistuivat, menettivät kipeytensä ja arvonsa ja vihdoin tuli aika, jolloin ihminen ei enää pystynyt saamaan mieleensä, mikä kerran oli tehnyt kipeää.